Manifesto täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Juhlan kunniaksi meitä manifestolaisia on vuoden ajan kannustettu kirjoittamaan omasta elämästämme kaksikymppisenä.
Omalla kohdallani siitä on jo tovi. Sen vuoksi täytyy ensin muistella, miltä 90-luvun loppupuoli näytti. Ja niinhän se kuva alkaa jo muistiin piirtyäkin: Ryhmä lapsenkasvoisia seisoskelemassa kadulla Lontoon kirpputorilta ostetuissa Adidaksen retro-t-paidoissa laukut olalla. Syvällä olkalaukkujen pohjalla makaavat pimeässä sytkäri, Barclay menthol -tupakat sekä korvalappustereot, joissa soi acid jazz, Incognito ja Brand New Heavies sekä Massive Attack ja Dido.
Ilmassa ryhmän ympärillä väreilee uudenlainen vapauden tuntu. Ehkä se johtuu edessä avautuvasta aikuisuudesta: se on esteetön lakeuksien maisema. Puolet sielusta juoksenteleekin siellä jo eloisasti. Mutta missä on toinen puoli? Se tutisee epävarmana lapsensängyssään äidin silittämien Aku Ankka -lakanoiden välissä mummolta saadun kipsienkelin alla.
Jo 1990-luvulla loppupuolella maailma oli paha paikka. Hullunlehmän tauti riepotteli erityisesti Iso-Britanniaa, eikä kukaan tiennyt, miten laajalle tauti tulisi leviämään; Diana oli kuollut yllättäen ja Hong Kong palautettu Kiinalle.
Milleniumkin lähestyi, mikä huhujen mukaan saattoi saada binaarijärjestelmään nojaavat tietokoneet sekoamaan sillä seurauksella, että ydinohjuksia laukeaisi tai maailmasta katkeaisivat hetkellisesti sähköt.
Kaiken kaikkiaan silloin tuntui samalta kuin nytkin: maailmanhistorian suurin murros on käsillä eikä paluuta entiseen ole.
Seurasin maailman menoa ikkunattomasta huoneestani Edinburghin kasvitieteellisen puutarhan pääsisäänkäynnin vieressä olevan kivitalon pohjakerroksesta. Olin muuttanut Skotlantiin vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun täytin 20 vuotta. Tarkoitukseni oli pitää välivuosi ja rahoittaa se hoitamalla neljää lasta: Annaa, Tessaa, Pippaa ja Johnia.
Työni oli yksinkertaista, mutta vastuullista. Hain lapset iltapäivisin koulusta ja toin kotiin, jossa hoidin heitä aina siihen saakka, että heidän äitinsä palasi töistä.
Vapaa-aikaa oli paljon, ja täytin siitä ison osan kirjoittamalla ja lukemalla, maleksimalla joutilaiden kavereitteni kanssa tai vaeltelemalla yksin pitkin kaupunkia. En ollut aiemmin juurikaan matkustellut, ja vaikutuin kaikesta. Kaupungin keskustassa sijaitseva Edinburghin linna, joka alleviivasi kaupungin vuosisatoja vanhaa historiaa, oli pakitus suoraan 1100-luvulle. Mietin, miltä tuntui olla linnanneito, vaan en löytänyt vastauksia.
Linnan vieressä sijaitsi kaupungin ihmeellinen pääostoskatu, jonka varrella nukkui nuoria kodittomia kulkureita koirineen, ja kaupungin uudella puolella olivat intialaisten pitämät kioskikaupat. Niissä myytiin tiskistä samosoja, joista en ollut aiemmin kuullutkaan.
Uutta olivat myös keskustan ulkopuolella vihertävät kukkulat, joille kiipesimme pimeällä istuskelemaan. Ja skotlantilainen pub-kulttuuri, jonka ruuhkapiikit ajoittuivat iltapäiviin ja viikonloppuisin jopa puoleen päivään. Kirjoitin ystävälleni, kuinka kukaan ei juo Skotlannissa pohjia. He tapaavat suoraan baarissa! Kaikilla on rahaa.
Iso osa kapasiteetistäni meni kuitenkin tärkeän kysymyksen pohtimiseen: mikä tai mitä minusta tulisi isona. Ammatillisia vaihtoehtoja oli aluksi kaksi: näyttelijä ja tekoälyn asiantuntija. En tiennyt kummastakaan alasta mitään, mutta IBM:n Deep Bluen tuore voitto Garry Kasparovista oli lisännyt yleistä mielenkiintoa tekoälyn ympärille. Tuntematon kiehtoi.
Näytteleminen taas oli ympäristöstä imeytynyt haave. Skotlannissa elokuva-alan suurta suosiota selitti tietenkin Irvine Welshin loistavan Trainspotting-kirjan onnistunut filmatisointi vuonna 1996. Elokuva nosti yhdessä yössä sekä Edinburghin että kaupungin oman kasvatin Ewan McGregorin filmitaiteen huipulle.
Mutta sitten Atlantilla syntyi synkkä matalapaine, joka liikkui Skotlannin ylle ja jäi siihen. Tuli talvi ja tuuli ja vähitellen Helsinki alkoi tuntua paremmalta kaupungilta opiskella kuin Edinburgh. Lapsuudenkavereita oli ikävä, ja ehkä vähän sukuakin. Lisäksi suomalaisessa korkeakouluopetuksessa oli mielestäni laatutakuu: se oli tinkimättömästi hyvää.
Muutin keväällä takaisin Helsinkiin, ja aloin valmistautua humanistisen tiedekunnan pääsykokeisiin. Samaisen kesän lopulla sain Yliopistolta paksun kirjeen. Tiesin sen tarkoittavan hyviä uutisia. Paksun kirjeen sisällä oli aina opinto-opas ja kutsu opiskelemaan, kun taas ohut sisälsi tylyn hylsykirjeen: pisteesi eivät riittäneet…
Muutamaa vuotta myöhemmin palasin kesätöihin Edinburghiin. Kaupunki oli muuttunut.
Se tuntui yllättäen kansainvälisemmältä kuin aiemmin. Tuona kesänä myös selvisi, että yksi työkaverini opettajista oli Ewan McGregorin äiti.
Pyysimme koko kahvilan työporukalla häntä tuomaan meille nimikirjoitukset, vaan ne eivät koskaan saapuneet. McGregor oli jo pakannut kimpsunsa ja muuttanut Hollywoodiin.