Sitten joskus. Sen piti olla aikataulu, jolla muuttaisin mökilleni pysyvästi.
Ostin mökikseni pienen rintamamiestalon joulukuussa 2018 ja annoin sille nimeksi Villa Toivo edesmenneen pappani mukaan. Rakastuin torppaan koko ajan enemmän ja lopulta vietin siellä kaikki viikonloput ja osan viikostakin etätöissä.
Sitten iski korona ja toimistotyöt siirtyivät kotikonttorille. Minun kotikonttorikseni tuli hyvin nopeasti Villa Toivo, sillä varsinaisessa kodissani luonnonkauniissa Sörnäisissä oli melkoisen vaikea keskittyä töihin Hämeentien remontin keskellä.
Viime talvena tajusin, että en halua palata takaisin Sörnäisiin edes sitten, kun korona joskus jättää meidät rauhaan. Listasin pitkään ja hartaasti plussia ja miinuksia, ja lopulta kysyin töissä, josko pysyvä etäily olisi mahdollista. Vastaus meni jotenkin niin, että johan se on tullut todistettua, että työt sujuvat hyvin etänäkin. ”Sitten joskus” koitti lopulta helatorstaiviikolla, kun muuttoauto ajoi Sörnäisistä keskelle hämäläistä maaseutua.
Mikä muuttui? Tavallaan ei mikään, sillä olin jo ehtinyt vuoden verran asua ja tehdä töitä mökilläni. Olen myös kasvanut maalla, joten asuminen keskellä ei mitään on tuttua puuhaa. Ja tavallaan muuttui kaikki, sillä 13,5 vuoden jälkeen Helsingissä ei ole enää kotia, lähin ruokakauppa on 10 kilometrin päässä ja ystävät vielä kauempana, ja välillä menee päiviä niin, etten tapaa ketään.
Arki maalla on hiljaista ja täynnä omenankukkien tuoksua, takkatulen loimua ja pihasaunan löylyjä. Kuulostaa idylliseltä, ja onhan se sitäkin. Mutta se on myös lumitöiden tekemistä työpäivän jälkeen otsalampun valossa ja kaupassakäyntien tarkkaa suunnittelua, kun ei viitsisi lähteä ajamaan kauppaan yhden ruokakerman vuoksi.
Töiden tekeminen etänä sujuu jo rutiinilla ja olen hirvittävän kiitollinen siitä, että meillä ne ovat aivan ookoo. Välillä kaipaan työkavereiden liveseuraa, mutta Teams korvaa paljon. Ja eiköhän toimistollakin tule käytyä jatkossa enemmän etenkin nyt, kun hihassa on jo toinenkin rokote.
Etäily maalla eroaa kaupunkietäilystä ainakin siinä, että töiden tekeminen tässä ympäristössä kysyy itsekuria. Kun aurinko paistaa ja pihalla olisi odottamassa pitkä jono puutarhatöitä, on pirullisen vaikeaa pitää viherpeukalo näppiksellä ja karauttaa ulos vasta sitten, kun päivän työt on tehty.
Vinkkinä muille maallemuuttoa harkitseville: mieti tarkkaan, sillä tämä ei sovi kaikille. Minulle sopii – ja jos jossain vaiheessa alan kaivata jotain muuta, pääseehän täältä aina takaisin kaupunkiin.