Juha Sipilän hallitus ”kaatui” maaliskuussa, kun pääministeri pyysi eroa sote-uudistuksen päädyttyä ratkaisemattomaan. Kaatumisestaan huolimatta Sipilän hallitus jatkoi vielä toiset kolme kuukautta ja siten siitä tuli maamme historian pisin hallitus. Tämä on niitä suomalaisen politiikan ihmetyksiä: kaatunut hallitus tekee pituusennätyksen.
Toinen ihmetys on tietysti se, että saatuaan poikkeuksellisen voimakkaan epäluottamuslauseen äänestäjiltä, keskusta teki sen johtopäätöksen – toki Antti Rinteen avustuksella – että on syytä mennä hallitukseen.
SDP päätti, että keskustan hallitukseen tulo pitää varmistaa hyväksymällä 18 maakunnan malli – vastustettuaan ensin kiivaasti 18 maakunnan mallia. Jotta viesti varmasti menisi perille, nimesi SDP sote-uudistuksesta vastaavaksi ministerikseen Krista Kiurun.
Euroopan hullun vuoden (1848) jälkeen ranskalainen älykkö Jean-Baptiste Alphonse Karr totesi, että ”asioiden on muututtava, jotta ne pysyisivät ennallaan”. Tuo havainto on se peruskivi, mille politiikka rakentuu. Meksikossa on institutionaalinen vallankumouspuolue. Meillä on eduskunta. Sen tehtävä ei ole muutos, vaan sen hillintä.
Niin oppositio kuin monet talousviisaat ovat kauhistelleet Rinteen hallituksen avokätisyyttä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että vaikka kaikki Rinteen ennusteet työllisyyden kasvusta menisivät päin mäntyä, jos niitä nyt uusien selluhankkeiden jälkeen enää on, jatkaisi Suomi vain tutulla velkaantumisen tiellä. Tällä samaisella tiellä se on ollut siitä saakka, kun Financial Times -lehti valitsi vuonna 2008 kokoomuksen Jyrki Kataisen vuoden valtiovarainministeriksi.
Valinnan jälkeen Suomi ei ole nähnyt yhtään vuotta, jolloin valtion velka ei olisi kasvanut. Ei siitäkään huolimatta, että vuosien 2015–2018 aikana rikottiin kaikki kasvuennusteet. Yhdysvaltojen varapresidentti Dick Cheney totesi jo vuosituhannen alussa, että julkisen talouden alijäämät ovat merkityksettömiä, kun maailmantalous pyörii aina velkarahalla. Tämä totuus rantautui Suomeen noin kymmenen vuotta myöhemmin.
Rinteen avokätinen hallitusohjelma on siinä mielessä strateginen, että se toteuttaa laskelmoidun riskin. Nyt satsataan, ainakin puheissa, tulevaisuuteen melko rohkeasti ja toivotaan, että se kannattaa. Suomessa kauhisteltiin 90-luvun laman aikana, kun Ruotsi toteutti samaa kaavaa. Vähemmälle huomiolle jäi, että Ruotsi palasi kasvu-uralle muutamassa vuodessa ilman sitä massatyöttömyyttä, joka runteli suomalaista yhteiskuntaa niin, ettei siitä vieläkään ole täysin toivuttu.
Vaikka oikeisto-vasemmisto -akseli on osittain vanhanaikainen, talouspolitiikassa se yhä toimii. Vasemmisto uskoo, että rahaa on ja oikeisto, että se on jo loppunut. Talouspolitiikan ironia on, että kumman tahansa näkökannan vieminen äärimmäisyyksiin johtaa samaan lopputulokseen.
Voimme pohtia loputtomiin, onnistuuko sote-uudistus, kannattavatko infrastruktuuri-investoinnit, paraneeko työllisyys ja torjutaanko ilmastonmuutos. Nämä ovat niitä kysymyksiä, joista media ja puhuvat päät elävät. Modernin politiikan ominaispiirteisiin kuitenkin kuuluu, että mikään kysymys ei ole koskaan ratkaistu. Sote on ollut ikiliikkuja jo yli 20 vuotta ja jo nyt povataan, ettei tämäkään hallitus vie sitä maaliin.
Eduskunnassa hoetaan mielellään että ”asiat riitelevät, eivät ihmiset”. Kuten niin usein politiikassa, totuus on juuri päinvastainen. Rinteen hallituksen tulevaisuus on lopulta kiinni ihan muista kuin niin sanotuista asiakysymyksistä. Se riippuu pitkälti siitä, tulevatko Li Andersson ja syyskuussa valittava keskustan uusi puheenjohtaja keskenään toimeen.
Jos henkilökemia toimii, politiikan sisältö on kuin muovailuvahaa, se kyllä taipuu. Jos henkilökemia ei toimi, ei toimi mikään muukaan.