Asuin seitsemän vuotta San Franciscossa ja siellä viettämistäni vuosista viimeinen oli mielenkiintoisin. Pääsin silloin opettajaksi Beat Within -järjestöön, joka ohjaa kirjoituspajoja vankiloissa, nuorisovankiloissa sekä nuorisokodeissa.
Opetustyö alkoi kurssituksella. Elokuussa 2018 istuimme sekalaisen porukan kanssa San Francisco Chroniclen yläkerrassa ja kuuntelimme, millaista elämä oli paikallisissa vankiloissa ja miten se piti huomioida opetuksessa. Kaikki oli uutta. Ai siis, lyijytäytekynien lyijyt pitää laskea ennen opetuksen alkua ja tunnin jälkeen, sillä niillä voidaan puhkoa silmiä? Eikä päälle punaista tai sinistä, koska jengivärien käyttö herättää tunteita.
Päivän aikana tutustuin entiseen elinkautisvankiin Migueliin. Hän oli sydämellinen ja hauska, ja sovimme, että hän osallistuisi paitsi opetukseen, niin myös editoisi piiloviestit vankien kirjoituksista ennen kuin tekstit painettaisiin Beat Withinin kuukausittain ilmestyvään ilmaisjakelulehteen. Se oli keskeinen rooli, sillä kuten elokuvissakin, korttelijengien pomot saattoivat kuulemma operoida pikkurikoksia vielä kaltereiden takaakin, jos heillä oli siihen kanava.
Huhtikuun lopulla sain Miguelilta pitkästä aikaa sähköpostin. Sen liitetiedostossa oli Vacavillen massiivisessa vankilassa elinikäistä istuvan Fernando Murillon teksti. Murillo on yksi monista Beat Within -kirjoituspajojen pitkäaikaisista asiakkaista. Hän osallistui ensimmäiseen kirjoituspajaan jo vuonna 1996 Alamedan nuorisovankilassa ollessaan vasta viisitoistavuotias.
Nyt, 24 vuotta myöhemmin, Fernando auttaa Kalifornian vankilajärjestelmän ainoassa lisensoidussa sairaalassa koronavirustautiin sairastuneita vankeja. Fernando kirjoitti pyrkivänsä siihen, ettei kukaan heistä jäisi kuoleman hetkellä yksin. Hän oli uupunut ja tunsi olonsa avuttomaksi. Autettavia on yksinkertaisesti liikaa. “I have experienced deaths of the most morbid of levels… It is 2am and it does not stop. Someone else needs you…”.
Covid-19 on iskenyt Yhdysvaltain vankiloihin voimalla. Kun muu maailma on sulkenut tehtaita ja pyrkinyt parhaansa mukaan ottamaan sosiaalista etäisyyttä, vangit ovat jatkaneet työskentelyä työpajoissaan ja tehtaissaan normaaliin tapaan. Miksi turhaan sulkea niitä, kun etäisyys toisesta on vankilassa joka tapauksessa mahdotonta? Vankeja on Yhdysvalloissa vankipaikkoihin verrattuna paikoin jopa viidennes liikaa. Ahtaus tuntuu iholla, tuoksuu ilmassa ja näkyy.
Sen vuoksi juuri vankiloista onkin tullut Yhdysvaltain koronatartuntojen ongelmallisimpia pesäkkeitä.
Vielä huhtikuun alussa Cook County Jail Chicagossa oli Yhdysvaltojen suurin tartuntojen keskittymä suhteessa väkilukuun, ja muutamaa viikkoa myöhemmin tuon paikan lunasti The Marion Correctional Institution Ohiossa. Sen 2 011 vangista 80 % oli tuolloin todettu tartunta.
Yhdysvalloissa kansa on alkanut vaatia entistä voimakkaammin vaarattomien vankien vapauttamista. Eikä yhä äänekkäämmäksi muuttuva liike koske yksin Amerikkaa, vaan lukuisia muitakin maita: Brasiliaa, Kolumbiaa, Argentiinaa ja niin edelleen.
Mutta takaisin vielä Fernando Murillon kirjeeseen. Hän mainitsee siinä, kuinka hänellä ja hänen vankikaverillaan Cowboylla on tullut tavaksi pysähtyä jokaisen Covid-19-virukseen kuolleen vangin kohdalla ja muistella häntä. Painaa mieleen nimi, kasvot ja ääni. Sitten he kirjoittavat ne muistiin.
Murillo lopettaa kirjeen kiitokseen. Se lähtee sairaanhoitajille ja lääkäreille, jotka laittavat hänen tavoin oman terveytensä vaakalaudalle auttaakseen muita. “Please, when you get a chance, smile. Your smile is so noble, righteous and human. Thank you for fighting the fight most people run from.”
Se oli etujoukoille.
Intohimona-blogissa manifestolaiset kertovat omista harrastuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan. Kirjoittajan intohimoihin kuuluvat kirjat, kirjeet ja kaikenlaiset kirjalliset sepustukset.